"When I look at my dog, I see only greatness"

Se haukkuu. Paljon. Se haukkuu melkein kaikille meidän talomme ohi meneville autoille ja koirille. Se haukkuu usein pölynimurille. Se haukkuu jos sisarukseni tappelevat. Se haukkuu tulitikuille (???). Se haukkuu uudenvuodenraketeille ja joskus jopa ukkoselle.

Joissain tilanteissa se yrittää edelleen päästä autojen ja pyörien perään. Se ei oikein tottele muita kuin minua. Ja se pelkää lapsia (sillä on erittäin huonoja kokemuksia lapsista). Sellaset lapset, jotka eivät tule metriä lähemmäs, ovat ihan kivoja. Ja sellaset, jotka syöttävät nameja. Mutta ne lapset, jotka haluavat halailla, ovat pelottavia.

Se on myös erittäin häiriöherkkä. Kun ympärillä tapahtuu vähänkin jotain jännää, sen keskittyminen herpaantuu. Se reagoi kaikkeen tosi helposti ja nopeasti.

Ja silti se on ihan huippu! Se on ihan hulvattoman hauskaa seuraa, se saa minut aina hymyilemään ja sen positiivisuus on ihailtavaa. Se on ihan täysin sekopäinen ja se on hienoa! Se on yksinkertaisesti vaan niin huikea otus, ettei sitä voi sanoin kuvailla!

Monen mielestä se on varmastikin ärsyttävä. Joidenkin mielestä sillä esiintyy "ongelmakäyttäytymistä". Harva ymmärtää, miten se voi minusta olla niin täydellinen. En minäkään aina ole ymmärtänyt. En ymmärtänyt, miksi koirani oli aina kiinnostunut kaikesta, paitsi minusta. Se ei kuunnellut minua eikä se näyttänyt tarvitsevan minua mihinkään ja oli kaikin tavoin todellä itsenäinen.

Ja sitten mokasin pahemmin kuin olin koskaan aiemmin mokannut. Ja koirani jäi auton alle. Enkä osannut silloinkaan toimia oikein. En osannut toimia rauhallisesti ja asiallisesti. Minä itkin ja huusin että sen pitää päästä lääkäriin. Onneksi muut osasivat toimia. Autossa matkalla lääkäriin minä itkin ja huusin edelleen. Freddy oli minun sylissäni enkä antanut sen nukahtaa. Se oli niin rohkea. Nuoli kyyneleet poskiltani aina uudestaan ja uudestaan, vaikka yritinkin estellä sitä. Sen piti säästää voimiaan. Lopulta se ei enää jaksanut ja minä olin aivan varma, ettemme pääsisi perille ajoissa.

Mutta me pääsimme. Siellä oltiin valmiina ja Freddy pääsi suoraan autosta tiputukseen. Lääkäri käski minun vetää syvään henkeä kaksi kertaa ja sitten rauhoittumaan. Tein niin. Onneksi joku viimein käski minun rahoittua. Pidin Freddystä tiukasti kiinni kunnes oli pakko päästää irti ja Freddy vietiin leikattavaksi.

Seuraavat viikot nukuin yöt Freddyn kanssa lattialla. Lintsasin koulusta ja roikuin eläinlääkärillä, missä Freddy oli koko päivän aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Luin netistä koirien selviytymistarinoita ja katsoin YouTubesta videoita kolmijalkaisista koirista, koska silloin oli todennäköistä, että koirastani tulisi kolmijalkainen.

Monesti teki mieli luovuttaa. Teki pahaa katsoa, kun toinen kärsi. Siihen sattui. Se tuntui väärältä. Tuntui, kuin se olisi itsekin jo luovuttanut. Monta kertaa meinattiin ajaa lääkärille ja pyytää päästämään pikkuinen pois. Mutta silloin se aina nosti päätään ja heilautti häntäänsä ja siitä näki, ettei se ollut vielä luovuttanut. Se oli taistelija.

Ja Freddyhän on taistelija. Se on taistellut itsensä tähän pisteeseen ja nyt se elää täyttä koiran elämää. Se leikkii ja riehuu, se nauttii pitkistä metsälenkeistä ja koirakavereiden kanssa juoksemisesta. Jalassa oleva tossu on ainoa joka paljastaa, että sen tassussa on jokin vikana.



Parin vuoden aikana minä olen oppinut koirista niin paljon, että sitä on vaikea käsittää. Tietysti olin lukenut kaiken mahdollisen koirista ja osasin varmaankin 5 eri koirakirjaa ulkoa ennen koiran hankkimista. Luulin tietäväni kaiken. Ja ehkä teoriassa tiesinkin paljon. Mutta se käytäntö on niin eri juttu. Ja kun viimein tajusin sen, alkoi kaikki yllättäen luistaa. Minun koirassani ei ollutkaan mitään vikaa. Minun koirani oli mahtava, mutta samaa ei voinut sanoa minusta. Me puhuimme koirani kanssa täysin eri kieltä, enkä minä ollut edes yrittänyt ymmärtää koiraani, ainoastaan yrittänyt pakottaa sitä ymmärtämään minua ja sopeutumaan siihen, mitä minä haluan. Ja kun viimein tajusin sen, kaikki solmut aukesivat.

Nyt meillä on ihan mahtava suhde. Tajuamme toisiamme ja meillä on aivan älyttömän hauskaa yhdessä. Yhdessä treenaaminen on kivaa ja me molemmat olemme täysillä mukana silloin kun tehdään jotain. Muut eivät tajua meidän juttujamme ollenkaan, ne ovat vähän niin kuin meidän "inside-juttuja". Eikä koirani ole tottelematon, se on itse asiassa erittäin yhteistyöhaluinen. Ja minua se tottelee vallan hyvin, eikä sen itse asiassa edes tarvitse muita sen kummemmin totella. Eikä sen kanssa ole vaikea toimia, kunhan vaan pääsee samalle aaltopituudelle sen kanssa. Minun koirani tarvitsee minua, se luottaa minuun ja pyytää minulta ohjeita. Se turvautuu minuun, silloin kun se ei tiedä, miten toimia. Se kaipaa läheisyyttäni ja minä sen läheisyyttä.

Monet eivät ymmärrä koiraani eivätkä tajua, miten se on minusta niin loistava. Mutta hei, eihän kenenkään tarvitsekaan tajuta! Eihän muitten tarvitse rakastaa koiraani niin paljon kuin minä rakastan. Ei heidän tarvitse edes pitää koirastani! Koska se on minun koirani, minä elän sen kanssa ja minä harrastan sen kanssa.

Aivan sama mitä muut ajattelevat, koska minä tiedän, että Freddy on maailman paras koira!

Nyt saatto mennä "vähän" lässytykseks, mutta ei se haittaa, välillä saa lässyttää.